torstai 8. syyskuuta 2011

Maukasta marmeladia

Monena syksynä olen lainannut äidin vanhaa Mehu-Maijaa ja keitellyt viinimarjoista, omenista ja muista puutarhan antimista sekamehua, mutta tänä vuonna päätin kehitellä jotain hiukan erilaista. Hetken selailtuani netistä löytyviä reseptejä ja säilöntäohjeita päätin laittaa koneen kiinni ja säveltää jotain omasta päästäni. Viinimarjat saivat lähtöpassit kotiväen pakastimeen, omenasato sen sijaan päätyi jatkojalostukseen W.H:n kokeelliseen keittiöön. "Valkoinen kuulas" ei ole lainkaan suositeltavin lajike marmeladin valmistukseen vähäisen hapokkuutensa ja pektiinipitoisuutensa vuoksi (heikosti hyytelöityvä), mutta en antanut sen lannistaa, vaan kävin tarmokkaasti toimeen.
  
Kaksi ämpärillistä omenoita huuhdeltiin pesualtaassa, jonka jälkeen ne paloiteltiin kuorineen ja siemenkotineen reippaan kokoisiksi lohkoiksi. Sienemenet antavat keitettäessä marmeladille herkullisen mantelimaisen maun. Lohkot laitettiin vesitilkan kanssa teräskattilaan hautumaan reiluksi kymmeneksi minuutiksi, kunnes hedelmäliha oli pehmeää. Sen jälkeen omenamassa nosteltiin keitinliemestä reikäkauhan avulla lämmön kestävän astian päälle asetettuun siivilään ja paineltiin kevyesti niin, että hedelmäliha valui astian pohjalle. Näin syntynyt vaalean kellertävä omenasose on sokerin lisäämisen jälkeen jo sellaisenaan käyttökelpoista ja säilyy pakastettuna helposti läpi talven, mutta minä en aikonut lopettaa vielä tähän.
   
Niinpä laitoin suuren teräskattilan liedelle, omanasoseen joukkoon pari kiloa hillosokeria, kahden sitruunan mehun, sekä hyppysellisen vaniliinisokeria ja suolaa. Seos kiehui miedolla lämmöllä välillä sekoittaen noin kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana se sakeutui tuntuvasti ja sai syvän punaisen värisävyn.
 

Nyrkkisääntönä pidetään, että kun marmeladimassa irtoaa kauhasta irrallisina paloina, alkaa purkittamisen aika olla lähellä. Lasipurkit on syytä kuumentaa uunissa ennen täyttämistä ettei kuuma marmeladi riko niitä ja samalla niistä kuolee kaikki ei toivotut bakteerit, jotka saattaisivat heikentää säilymistä. Kuumentamiseen oli monenmoista ohjetta, mutta mielestäni helpoin tapa on aina paras; Lasipurkit pystyyn muutamalla sanomalehtikerroksella vuoratulle uunipellille ja pelti kylmään uuniin. Kuumennus sataan asteeseen ja kun lämpötila on saavutettu, nostetaan pelti purkkeineen kaikkineen kuumuutta kestävälle alustalle ja ei kun täyttämään.


Metallikannet steriloitiin keittämällä marmeladimassan poristessa viereisellä levyllä.

Ennen purkittamista lisättiin vielä viimeinen aineosa; Tilkka Punaviinietikkaa antamaan hiukan lisää hapokkuutta, nostamaan makuja ja hienoa punaista väriä entistä voimakkaammin esiin. Sen jälkeen purnukat lastattiin ihan piripintaan saakka höyryävää herkkua ja kannet kierrettiin saman tien huolellisesti kiinni. Säilykkeet jäivät yön ajaksi jäähtymään huoneenlämpöön ja aamulla tarkistettiin että kannet olivat painuneet kuopalle ja säilöminen siltä osin onnistunut. Yksi purkki oli ihan pakko avata ja hiukan maistella valmista tuotosta. Testiryhmä oli yksimielinen: Maku oli oikein onnistunut. Lopuksi lisättiin etiketit ja muut koristukset, jonka jälkeen herkut sirrettiin viileään odottamaan parin kuukauden kuluttua alkavaa juhlasesonkia.



Itse tehty marmeladi on ihastuttava tuliainen tai lahjaidea, joka onnistuu kyllä innokkaalta kotikokilta käden käänteessä. Mutta sinä, joka olet olet aikarajoitteinen tai et vain yksinkertaisesti ole virtuoosi keittiössä, voithan aina hankkia valmiin hillopurnukan ja ehostaa sen mieleisilläsi kangastilkuilla, nauhoilla ja muilla koristuksilla. Ilahduttava lahja se on joka tapauksessa. =) 

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Syksyn satoa

Mikä olisikaan sen herkullisempi löytö viherpeukalolle, kuin vanha umpeen kasvanut puutarha kiinnostavine kasveineen ja hedelmäpuineen. Odotukset olivat meilläkin korkealla, kun lumen pinta alkoi laskea ensimmäisenä keväänä talon oston jälkeen ja kasvit alkoivat ilmestyä esiin. Todellisuus valkeni kuitenkin hyvin nopeasti; vanhoja pelastettavissa olevia perennoja löytyi kuin löytyikin jonkin verran, mutta "hedelmäpuut" rajoittuivat komeen punaiseen viinimarjapensaaseen! =)
  
Parin ensimmäisen kesän aikana keskityttiin pääasiassa pihan kulkuväylien ja rakenteen muokkaamiseen, samalla olemassa olevat kasvit löysivät uudet paikkansa. Kolmantena kesänä oli hyötypuutarhan vuoro, jonka lajikkeet valikoituivat lähinnä marjojensa ja hedelmiensä maun perusteella. Lisäksi toiveena oli, ettei ensimmäistä satoa tarvitsisi odotella eläkepäiviin saakka. Nyt kolme vuotta myöhemmin päästään jo maistelemaan monenmoista herkkua.

"Valkoinen kuulas" on makoisa syöntiomena ja toimii se laivonnassakin, kunhan keitoksiin ei tärvää liian suuria määriä sokeria.


Luumu- ja kirsikkapuu kukkivat kumpikin tänä kesänä ensimmäistä kertaa. Linnut kävivät napsimassa kaikki kirsikat jo karttivaiheessa suihinsa, mutta luumupuun hienon väriset hedelmät alkavat olla kohta kypsiä. Lajike on nimeltään "Sinikka", kirsikka puolestaan "Huvimaja".
  
Nopeakasvuinen ja makeamarjainen karhunvatukka viihtyy mainiosti aurinkoisella ulkorakennuksen seinustalla. Lajitoverinsa vadelman tapaan se kukkii ja tuottaa satoa edellisvuoden versoihin, jotka leikataan alas seuraavana keväänä. Viimeiset peukalonpään kokoiset marjat kypsyvät suhteellisen myöhään syksyllä, mutta ensimmäisiä päästään maistelemaan jo elokuun alkupuolella.


Pihamaalta löytyy myös perinteisiä mansikoita ja viinimarjoja. Hiukan uudempi tuttavuus on marjatuomi-pihlaja, jonka tummansiniset marjat muistuttavat ulkonäöltään ja maultaan erehdyttävän paljon mustikkaa.

Myös monet pihapuut ja pensaat tuottavat satoa. Koristeomanapuun, tuomen ja orapihlajan marjat maistuvat Suomessa talvehtivilla linnuille.


Vaikka suurin osa pihan kasveista kukkii jo alkukesästä, riittää silmäniloa pitkälle syksyyn. Värikkäät marjat ovat vasta alkusoitto upealle syysväritykselle, joka kestää lähes lumen tuloon saakka.

Syysleimu kukkii parhaillaan vaaleanpunaisin kukin, komeamaksaruohon vasta availlessa nuppujaan.


Onpahan puutarvan alkuperäisiin asukkaisiin lukeutuva ruusupensaskin päättänyt avata vielä yhden kukkasen ennen talven tuloa, aivan kuin toivottaakseen lämmintä ja oikein värikästä syksyä kaikille!


torstai 2. kesäkuuta 2011

Lankaa lampaanvillasta

Sen enempää iso-tummun perintörukin kuntoa tai tominta-periaatetta tutkimatta ilmoitin, että lankaa tällä vielä joku päivä tehdään. Mikäs jottei, kun kaikki osatkin ovat tallella ja suurinpiirtein vielä yksinä kappaleina? No, eihän se sitten ihan niin yksinkertaista lopen ollutkaan...
Ennen muiden huoltotoimenpiteiden aloittamista päätin vaihtaa kiiltävän mustan Miranol-pinnan hiukan pehmeämpään helmen harmaaseen sävyyn (erittäin olennainen seikka laitteen toimivuuden kannalta). =) Rukki oli ollut alun perin sininen, kuten useat aikalaisensa. Sinisen ja mustan välistä löytyi vielä valkoinen maalikerros, jonka värisenä äitini muistelikin ensimmäisen kerran rukin tavanneensa.
Maalaus-operaation taustalla pyörittelin Youtubesta löytyviä (spinning wheel) kehräys- ja rukinhuolto-videoita, joista saikin melko kattavat ohjeistukset jatkoa silmällä pitäen.


Vaikka rukki onkin tätä nykyä useinmiten koriste-esine, on se alunperin kehitetty kehruukoneeksi ja kuten mikä tahansa kone, tarvii se (ainakin käytössä ollessaan) säännöllistä huoltoa. Kaikkien liikkuvien osien yhtymäkohdat tulee rasvata huolellisesti. Puu puuta vasten-liitoksiin paras voiteluaine on parafiini (kynttilä) ja metalliosien liikkuvuus säilytetään voitelemalla liitokset öljyllä. Itse käytin saksien ja hiustenleikkuu-koneiden mukana tulleita voiteluöljyjä jotka lisäsivät selkeästi käyttämättä olleiden osien liikkuvuutta.


Osa kuivahtaneista ja murtuneista nahka-osista vaihtui myös uusiin, nahkanyöriä löytyi pienen etsinnän jälkeen paikallisen suutarin varastosta.


Rukin siivestä puuttui myös muutamia ohjarikoukkuja, jotka korvasin 1,5mm nauloista taittelemillani vara-osilla.


Viimeinen hankinta ennen H-hetkeä oli paikalliselta neuvonta-asemalta ostamani perinteisesti kangaspuiden polkimissa käytetty pellavalanka, josta valmistin vetohihnat vauhtipyörän ja siiven/puolan välille.


Ilta oli jo kääntynyt yöksi ennen kun sain kaikki osaset paikalleen ja pääsin testaamaan rukin toimintaa. Vielä tarvittaisiin hienosäätöä linjauksiin ja vetohihnojen kireyksiin ennen kuin laite toimisi moittettomasti tai edes välttävästi. Olihan olemassa nyös sellainen mahdollisuus, ettei kyseinen kapistus enää lainkaan taipuisi alkuperäiseen toimeensa.
Mutta niinhän siinä sitten kävi, että vielä ennen yöpuulle kaatumista hain pihakammarista pari nyttystä karstaamaani lampaanvillaa ja muutaman tovin kuluttua puolalle alkoi kiertyä jotain langan tapaista. Kierrettä tuotokseen tuntui kehittyvän hiukan enemmän kuin olisi tarvittu ja paksuuskin vaihteli siinä määrin, että oikean puikkokoon löytäminen tälle ensimmäiselle katastrofilanka-yritelmälle tulisi olemaan vähintäänkin haastavaa.


Tarina ei kerro, valmistuuko käyttökelpoista lankaa koskaan tarpeeksi edes pikkuvauvan töppösiä varten. Varmaa kuitenkin on, että matkaa kehruumestariksi löytyy allekirjoitteneelta vielä kilometri jos toinenkin poljettavaksi.
Oliskohan huovuttaminen sittenkin enemmän mun juttu? =)

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Mää mää lampaani

Toissa lauantaina oli lämmin päivä ja olotila laiskan puoleinen, niinpä oikaisin itseni pienille nokka-unille. Muutamaa hetkeä myöhemmin havahduin raollaan olleen terassioven kautta kuuluviin ääniin. Naapurin lampaista se nuorempi ja heleä-äänisempi Bianca määkyi lohduttomasta taukoamatta. Tietämätön olisi voinut luulla että jotain pahaa oli tapahtunut, mutta minä arvasin oitis mistä oli kysymys...

Tarina alkoi oikeastaan jo viime keväänä kun naapuritontin nurkalla kököttänyt kompostilaatikko siirrettiin pois sijoiltaan ja korviini kantautui sahaamisen ja vasaroinnin ääniä. Ihan tarkkaan en pihan perällä rehottavien pihlaja-angervojen läpi nähnyt mitä oikein oli tekeillä. Seuraavana aamuna hämmästys oli todellakin suuri, kun töihin lähtiessäni minut säikäytti selkäni takaa kuuluva käheä määkäisy ja kun käännyin katsomaan, angervopuskasta kurkisti valkoisen Suomenlampaan lampaan pää! Se oli minun ja Miskan ensi tapaaminen, myöhemmin selvisi että lampolassa asustaa myös saman kevään karitsa Bianca.


Kesän aikana nämä citylampaat tulivat hyvinkin tutuiksi, vieraitani vuoroin ilahduttaen ja välillä säikytellen
(ennalta arvaamaton määkäisy pusikossa). Loppukesällä nämä tehokkaat puutarhurit olivat syöneet kaikki omistajiensa pielustat putipuhtaiksi, niinpä keksin kaikkia osapuolia ilahduttavan idean; lampaat meille puutarhatöihin! Ja niin tehtiinkin. Siirrettävä aitaus tuotiin pihamaalle, lampaiden työvuoro alkoi aina iltapäivisin klo 16.00 alkaen ja sitä sitten iltahämäriin saakka. Kukkapenkit ja pielustat siistiytyivät vaihdikkaasti ja puutarhureiden ilo oli ylimmillään kun uutta "ruokalajia" oli tarjolla toisensa perään. Näin hyvässä seurassa oli itsekin ilo haravoida ja pihamaa olikin parin viikon yhteistyön jälkeen valmis vastaanottamaan lähestyvän talven. Niin, ja yhtään kuormaa ei tarvinnut kärrätä puutarhajäte-kaatopaikalle, kaikki meni parempiin suihin!

Talvi tuli ja elämä jatkui hangen ympäröimässä lampolassa. Yllätyin siitä kuinka usein lampaat valitsivat kovillakin pakkasilla näköalapaikkansa ulkosalla, vaikka tarjolla olisi ollut myös lämmin ja suojaisa asumus, joka oli heille mittatilaustyönä rakennettu. Kun hanki laski keväällä sen verran, että pihamaan läpi pääsi taas kuivin jaloin aitaukselle, menin oitis tapaamaan vanhoja ystäviäni. He olivat kasvattaneet talven aikana niin muhkeat turkit, että kävelykin muistutti jo puolelta toiselle huojuvaa dromedaaria. Kohta olisi aika ottaa keritsimet esille.

Ja todellakin, sinä aurinkoisena lauantai-iltapäivänä, ennen kuin sain taiteltua itseäni päiväunilta pihamaalle, oli äitilammas päässyt jo villoistaan. Seuraavaksi olisi Biancan vuoro. Hän tarkkaili tilannetta hiukan etäämmältä, nähtävästi hyvinkin epäluuloisena. Eikä ihmekään, olihan tämä hänen ensimmäinen kertansa.


Kaikki sului kuitenkin mainiosti. Bianca rauhottui makamaan varjoon ja selvästikin nautti siitä, kun kuuma talviturkki saksittiin pois vähän kerrallaan.


Tovin toimenpidettä seurattuaan äiti-Miska vetäytyi päivälevolle ja märehti tyytyväisenä, selkeästi ylpeänä tyttärestään.


Villaa kertyi kaikkiaan kaksi kokonaista säkillistä. Mahanalusvillat ja irtoroskat seulottiin pois ja puhdistetut villat aseteltiin ilmavasti kuivumaan pariksi päiväksi.


Seuraavana vuorossa oli karstaus, jossa villan kuidut harjataan kulkemaan yhtenäiseen suuntaan ja samalla varisevat pois vielä viimeisetkin pienet irtoroskat. Karstaus ei sinänsä ole vaikea, mutta aikaa siinä vierähtää äkkiä tunti jos toinenkin. Totuuden nimissä täytyy kyllä myöntää, että käsivarsia hiukan kolotti iltasella. Toisaalta kätöset olivat niin ihanan pehmeät lampaanvillasta irronneen lanoliinin vaikutuksesta, että olo oli kuin hyvän manikyyrin jälkeen, lampaanlannan tuoksua lukuun ottamatta! =)


Aikaansaatu raakamateriaali on valmista joko huovutettavaksi tai langan kehräämiseen, jota aion kesälomani aikana kokeilla.


Pientä huoltoa vaativa perintörukki, joka on viime vuodet palvellut lähinnä koriste-esineenä vanhempieni kesä-asunnolla, pääsee jälleen alkuperäiseen toimeensa. Kehräyksen saloista ja mahdollisista kommervenkeistä raportoin tulevissa postauksissa. Pitäkää peukkua!

Villanpehmeitä kesäpäiviä